lauantai 8. joulukuuta 2012

Eräs resepti motivaatio-ongelmien kanssa painimiseen

Kevensin harjoittelua melkolailla minimiin. Vähempi tuntuisi minusta jo varmaan harjoittelun väliin jättämiseltä. Olen tällä viikolla juossut pelkästään työmatkoja ylimääräisiä kiertelemättä 6 km suuntaansa sekä käynyt kuntosalilla. Ainoa poikkeus tähän on ollut itsenäisyyspäivä, jolloin piti juosta ihan vailla päämäärää aamulla 8 km ja iltapäivällä kaverin kanssa hyvin kevyttä juoksua 15,8 km. Olen lätkytellyt lenkkini semmoista 4:50...5:05 vauhtia paitsi tuo pitempi yhteislenkki 5:47 / km. Keventämisen tuloksena kiristyneet lihakset ovat päässeet helpommalla ja ikävät tuntemukset vasemmassa takalistossa ovat hellittäneet. Ainoa varsinainen kremppa tällä hetkellä on vasemman nilkan kanssa. Jos ojennan nilkan ääriasentoonsa tuntuu aika mojovaa kipua kantapäässä. Juostessa tuo ei juuri haittaa, mitä nyt rytminvaihdoksissa saattaa vähän tuikaista. Niinpä olen viime päivinä koittanut mobilisoida nilkkaa ja antaa sille kylmähoitoa lenkkien jälkeen.

Tänään aamupalan ja -jumpan jälkeen oli aika lähteä -lenkille. Hölkkäilin mittaria vilkuillen rauhallista 9 km. Mittaria vilkuilin siksi, että tarkoitus on leventää harjoitteluvauhtien skaalaa ihan niinkuin Mensonge neuvoi viime blogikirjoitukseni kommenteissa. Tuumailin samalla eilen iltaista episodia, kun tuntui että kiinnostus kuntosaliharjoitteluun oli ihan minimissä eikä iltajumppakaan olisi voinut enää vähempää kiinnostaa. Aina silloin tällöin tulee tämmöisiä jaksoja, ettei harjoittelu oikein maistu ja olen kehittänyt oman tavan käsitellä motivaation puutetta.

Ihan ensimmäiseksi täytyy pysähtyä miettimään, johtuuko motivaation puute uupumuksesta tai jostain krempasta. Mikäli näin on, täytyy ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin. Jos ei, niin hyvä. Seuraava motivointivaihe on myöntää itselleen, että nyt ei kyllä vähejään kiinnosta harjoitella. Sopivan henkisen itkupotkuraivarin jälkeen siirrytään seuraavaan vaiheeseen, jossa yleensä motivaation puute on jo jossain määrin hellittänyt, mutta mikäli ei niin ei se haittaa. Olen kokenut, että on aivan liikaa vaatia itseltäni täydellistä innostumista jokaiseen harjoitukseen. Lopuksi käydään harjoittelemaan joko motivaatiolla tai ilman. 100% takuuta toimivuudelle en takaa, mutta suurimman osan motivaatiokuopistani olen saanut ylitettyä tällä menetelmällä.

Äskeisen kappaleen luettuanu ja hetkisen mietittyäni totesin, etten oikein osaa saada tuohon oikeaa sävyä. Tarkoitukseni ei ole millään tavalla machoilla vaan asian käsittely tällä tavalla on tuntunut minusta lempeältä, kun saa myöntää itselleen että aina ei viitsisi. Koko prosessin päämääränä on helpottaa henkistä olotilaa - ei tarvitse lähteä vääntämään harjoituksia ärräpäitä päästellen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti