tiistai 1. tammikuuta 2013

Hävettää

Muistan, kun tein opinnäytetyötä viimeisenä opiskelusyksynä. Opiskelutoverini olivat valmistuneet jo suurimmalta osin keväällä. Minulla oli vielä muutama kurssi sekä opinnäytetyö rästissä. Vaadittavan työn määrä ei ollut paperilla mitenkään suuren suuri, mutta silti sen loppuun saattaminen tuntui lähes ylivoimaisen vaikealta. Joka päivä hävetti lähteä koululle istumaan kursseja nuorempien opiskelijoiden kanssa ja työskentelemään laboratoriossa muiden tehdessä ensimmäisten vuosien laboraatioitaan. Jos annoin periksi enkä käynyt koululla pariin viikkoon, häpeä vain paheni sillä jouduin kokemaan uutta häpeää saamattomuudestani. Koko tilanne tuntuu jälkeenpäin ajateltuna ihan yksinkertaiselta ja ajattelumalli ihan järjettömältä.

Olen huomannut palaavani samaan toimintamalliin uudestaan yllättävissä tilanteissa. Erityisesti juoksun parissa kokemani epäonnistumiset ovat aiheuttaneet epätervettä häpeän tunnetta. Aloitettuani juoksun muutama vuosi sitten ja päästyäni mielestäni ihan hyviin tuloksiin puolimaratonilla päätin, että on maratonin vuoro. Ensimmäiset kokeilut johtivat kuitenkin keskeytykseen syksyllä Finlandiassa, seuraavana keväänä loukkaantumiseen ja sitä myötä epätyydyttävään aikaan Terwalla. Samana kesänä keskeytin uudelleen Rovaniemellä ja lopulta syksyllä Finlandialla oli edessä loukkaantuminen ja kisan väkisellä läpi kinkkaaminen. Sain taas hävetä epäonnistumisiani. Lopulta juoksuharrastus jäi kokonaan puoleksitoista vuodeksi.

Aloitettuani juoksun uudestaan toissa keväänä olen loukkaantunut ja ollut telakalla muistaakseni viisi kertaa. Joka kerta vähättelen alussa vaivojani. Häpeän myöntää itselleni ja muille, että harjoittelin väärin eivätkä paikat kestäneet. Sitä myöten en reagoi tarpeeksi nopeasti ja päättäväisesti ilmenneisiin ongelmiin. Yritän pitää yllä kulissia siitä, että harjoittelu menee hyvin ja kestän yhä koventunutta määrää ja tehoja. Kirjoitan juoksufoorumin blogiin ja lenkkivihkoon päivityksiä joissa on pelkkiä numeroita. En kirjoita niissä päivityksissä siitä, että toisinaan väsyttää ja joskus sattuu. Jos harjoitusviikolle tulee vähemmän kilometrejä kuin edellisille viikoille, hävettää. Hävettää myöskin surkeasti mennyt Pohjola Gamesin 5000 m ratakisa sekä siitä alkanut heinäkuusta lokakuulle kestänyt vammajakso, joka esti osallistumiseni Vantaan Maratonille.

Päätös lähteä valmistautumaan Terwamaratonille merkitsee minulle sitä, että lähden kohtaamaan pelkäämiäni asioita. Pelkään, että saan taas hävetä uusia loukkaantumisia ja epäonnistumisa. Uskon tuon pelon sekä häpeän voittamisen olevan välttämätöntä, että onnistun joskus tavoitteissani maratonilla. En voi hallita olosuhteita enkä terveyttänikään, joten minun ei pitäisi tarvita hävetä epäonnistumista kunhan tiedän yrittäneeni parhaani. Toisaalta juoksuharjoittelussa ja kilpailuissa on ihan tarpeeksi tekemistä ilmankin, että häpeän kanssa painimisen vie tarvittavia voimavaroja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti