Takareiden kirraaminen helpotti sen verran, että uskaltauduin kuitenkin viivalle. Ilmoittautuneita oli miesten sarjassa kymmenkunta, mikä on roimasti enemmän kuin viime kerralla Oulaisissa pari vuotta sitten. Pelkästään Auralaisiakin oli bussillinen junnuja, yleisen sarjan juoksijoita ja aikuisurheilijoita.
Verryttelyissä huomasin että alkumatkan jyrkässä alamäessä oli vähän pehmeää jäätä. Olin tosi huolestunut että mitenhän tuossa jalka pitää. Päätin sitten suunnitelmista poiketen vaihtaa kisatossuiksi maantiekisatossut koska näin sain poistettua olosuhteista ja varusteista yhden epävarmuustekijän. En ole juossut piikkareilla vielä montaakaan kisaa enkä kertaakaan maastossa.
Otin verryttelyssä yhden kilometrin reippaan vedon 30 minuuttia ennen starttia. Tuo on toiminut aika hyvin ja toimin varmaan jatkossakin samoin, ainakin näissä pitemmissä juoksuissa. Lähtee kone hyvin käyntiin, mutta koska vauhti on alle anaerobisen kynnyksen niin ei pääse muodostumaan happoja ja siitä ehtii palautua starttiin.
Läksittiin latomaan aika railakasta vauhtia ja yritin tykitellä heti ensimmäiseen pikkunousuun etten jäisi porukasta. Markku ja joku toinen juoksija karkasivat kuitenkin jo tässä vaiheessa ja olin ensimmäisen alamäen alkaessa viidentenä. Pääsin rullaamaan alamäkeä tehokkaasti alas ja muistaakseni kuittasin siinä kohtaa yhden selän. Pauli jäi vielä edelle tunkkaamaan pitkää jyrkkää nousua ylös. Vai meninkö minä sittenkin ohi? Yritin vähän säästellä voimia koska olen melko heikko mäkijuoksija.
Mäen päältä sitten lähdettiin laskeutumaan kohti ensimmäisen kierroksen loppua. Siinä pääsin vähän levähtämään mutta oli jo varsin rapea olo. Eipä se auta kuin koittaa kestää kun leikkiin on kerran ryhtynyt. Pitkään alamäkeen niin kovaa kuin vaan pystyn menemään koska olin siinä muuta ryhmää vahvempi. Sitten taas ylämäessä juuri sen verran lujaa ettei aivan vielä oksennus lennä. Tuntui siltä etten selviä ehjänä maaliin asti. Onneksi tuli taas alamäkeä jossa sain rullata ja vähän toipua.
Vikalle kierrokselle lähtiessä juoksin jo ihan kuin humalainen seilaten miten sattuu mutta äijät silti letkassa takana. Ykkös- ja kakkossija oli jo kaukana näkymättömissä. Jalat tuntuivat kumista tehdyiltä ja venkoilivat sinne tänne. Ei auttanut kuin painaa. Jätkät hiillostaa pitkässä ylämäessä niin että hengityksen ihan tuntee takaraivossa. Mäen päällä koitin repiä vauhtia, pakko niistäkin oli tuntua pahalta tai muuten olisivat jo menneet ohi. Lopussa oli vielä pikku nyppylä ennen loppusuoralle kaartavaa alamäkeä.
Siinä kohtaa tuli joku taktinen herääminen tai mikä lie hulluus iskenyt ja päätin että nyt jos koskaan isken. Ja niin vain hengitys katosi takaa. Ei auttanut kuitenkaan höllätä, koska pehmeällä peltosaralla menevällä loppusuoralla ei kuule takana tulevien askelia. Koitin rullata hullun lailla kohti maalia. Mitä ihmettä? Tyypit viittoo vielä yhdelle kierrokselle? Voi ei!? Tuossa kohtaa meinasin saada slaagin järkytyksestä.
Onneksi se meni kuitenkin niin että piti juosta maalikarsinaan joka oli vähän eri paikassa mitä kuvittelin. Raasto palkittiin kolmannella sijalla. Nyt alkaa löytymään kisassa sitä kisavaihdetta mitä kevään hallikisoilta jäin kaipaamaan. Ja mikä parasta, takareisi on aivan priimakunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.