tiistai 29. maaliskuuta 2016

Eikö se sittenkään ollut astmaa?

Edellisen kirjoituksen jälkeen olin valmis laittamaan vaivojen syyksi puhjenneen rasitusastman. Avaava lääke tuntui vaikuttavan ja oli mukava päästä lenkille suurin piirtein sellaisilla tuntemuksilla mitä reilun kymmenen viikon tauon jälkeen sopii odottaakin. Ajatukset saivat uusia käänteitä kun pääsin spirometriin ja todettiin ettei avaava lääke vaikuta mitenkään meikäläisen testituloksiin.

Koska käsillä oli lääkäreiden lomakausi niin jouduin ottamaan ajan toiselle lääkärille jatkon selvittelyksi. Hän ehdotti PEF-seurantaa jonka aikana voisin tehdä myös rasitusmittauksia. Näin saisimme esiin tuleeko astmaoireita esiin rasituksen aikana. Kävin hakemassa PEF-mittarin ja ohjeet seurannan toteuttamiseksi. Ohjeistus oli kuitenkin sen verran epäselvää, että pyysin vielä yhden lääkäriajan jossa selvitettäisiin oikea annostus lääkettä ja että koska mittauksia tehtäisiin. Lomakauden seurauksena jouduin ottamaan ajan jo kolmannelle lääkärille enkä päässyt aloittamaan seurantaa heti.

Tein viikonloppuna itsenäisesti muutamia lenkkejä ja mittailin PEF-arvoja lääkkeen kanssa ja ilman. Mittaustuloksissa ei näkynyt minkäänlaista eroa. Lenkit olivat perus peekoo lätkyttelyä joten en tiedä olisiko kovemmassa mätössä sitten ilmennyt jotain. Olo alkoi sitäpaitsi koheta sen verran että kävin kokeilemassa juoksua ilman avaavaa lääkettä. Sekin tuntui sujuvan paremmin.

Maanantaina sitten ihmeteltiin lääkärin kanssa, että miksi koko PEF-seurantaan on lähdetty kun kerran oireita ei koskaan ole lepotilassa tullut. Puhuttiin tilanteesta ja hänen mielestään ainoa järkevä tutkimus olisi rasitusastmatesti. Koska minulla oli kuitenkin mennyt muutama päivä jo paremmin muutenkin niin sovimme että jään seuraamaan tilanteen kehittymistä ja teen PEF-mittauksia lenkkien jälkeen.

Juoksu onkin sujunut nyt kohtuullisen hyvin. En tiedä miksi avaava lääke tuntui vaikuttavan kun missään mittaustuloksissa vaikutusta ei näkynyt. Todennäköisesti kyseessä on lumevaikutus jolle olin epäilemättä erityisen altis painiskeltuani jo pitemmän aikaa epäselvien oireiden kanssa. Eihän sitä tiedä onko nyt vain parempi jakso menossa ja tulevat kovat lenkit paljastavat myös paljon. On hyvin mahdollista että vaivan perimmäinen syy ei koskaan tule selville jos oireet eivät enää palaa.

Samaan aikaan on alkanut tuntua siltä että haluanko minä edes enää panostaa juoksuharjoitteluun entisen malliin. Nyt on ollut aikaa paneutua muihin harrastuksiin ja energiaa riittää tavallisessa elämässä enemmän. Olen saanut viimeinkin aikaiseksi vähän siivota ja järjestellä kämppää - jotain mihin voimat eivät todellakaan tuntuneet riittävän töiden ja harjoittelun ohella. Elämänlaatuun on tullut selvää piristystä ja mietityttää haluanko luopua näistä asioista harjoittelun vuoksi.

Saapa nähdä. Tossut on kuitenkin tullut nyöritettyä näistä ajatuksista huolimatta ja varmasti vielä tulevaisuudessakin.


8 kommenttia:

  1. Toivotaan ettei vaivasi taustalla ole astmaa, vaikka norjalaisista hiihtäjistä päätellen astma on menestyksen tae. Jos tilanteesi paranee itsestään ja syitä outoihin vaivoihin ei ole, kai se on vaan hyväksyttävä selvien vastausten puute, vaikka ilmaan jää iso kysymysmerkki. Mielelläänhän sitä tietenkin lääkäriltä tyhjentävän selityksen kuulisi vaivojensa syyksi.
    Uskon että kun saat kuntotason edes puolittain kohdilleen, ja pääset muutamaan kisatapahtumaan, jossa pyörii enemmän tai vielä enemmän kilpailuhenkistä porukkaa, niin motivaatio ainakin kilpailuihin osallistumiseen kohoaa samaan tahtiin kuin lehti alkaa koivussa kasvaa, sitten vähän ajan päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykytietämyksen mukaan alttius astmalle on urheilijoilla suurempi kuin normaalikansalaisilla. Tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta on spekuloitu että se johtuisi siitä että koko hengityselimistö joutuu sen verran kovemmalle rasitukselle mitä sohvalla makoillessa.

      Luulen myös että kovatahtinen juoksukin alkaa maistua kunhan peruskunto alkaa olla taas paremmalla tolalla.

      Poista
  2. Ei ole tullut pitkään aikaa luettua tätä sinun blogia Matti, kun itsellä ei tule enään omaan blogiin mitään kirjoitettua. Nyt luin muutaman sinun viimeisen kirjoituksen läpi ja harmittaa todella paljon sinun puolesta nuo vaikeudet ja tuo epävarmuus vaivojen syystä.

    Toivotaan, että juoksut alkaa sujua ja maistua taas. Ja että kipinä määrätietoiseen harjoitteluun myös palaa ja säilyy.

    Vastoinkäymiset kasvattaa. Ja sulla on vielä monia vuosia / vuosikymmeniä aikaa juosta ja treenata. Muutaman kuukauden breikin ei kannata antaa lopettaa hienoa harrastusta. Tsemppiä Matti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia rohkaisevista sanoista. On tehnyt toisaalta ihan hyvääkin huomata että muutakin elämää kuin juoksu on olemassa.

      Poista
  3. Ehkäpä tämä valitettava ja pitkä episodi on loppujen lopuksi positiivinen ja opettava vaihe elämän opetusten pitkällä listalla. Musiikkiharrastuksen tunnut löytäneen ns. uudelleen. Katselet elämän kokonaisuutta ja juoksua toki vain osana sitä, ei koko elämänä. Semmosta hyvän balanssin hakemistahan asiat ylipäätäänkin ovat.

    Voit löytää tästä tasapainoisemman ja paremmin juoksuakin palvelevan lähetymistavan tähän harrastukseen. Siinä saattaa alkaa juoksu jopa kulkemaan paremmin, kun muu elämä tasapainottaa ja tukee treenaamista. Vaivat toivottavasti hellittävät lopulta ja sitten taas tossua toisen eteen. Välillä teet musiikkihommia ja muita juttuja vastapainoksi juoksulle. Tuota kautta ehkä uusiin saavutuksiin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musiikki on kyllä tullut kivasti täyttämään juoksulta jäänyttä aukkoa. Hirveän positiivinen juttu että on ollut jotain mielekästä tekemistä.

      Poista
  4. Plantingin Teemun kanssa aivan samaa mieltä. Itsekin kilpaurheilua joskus kokeilleena olen huomannut, että treenihommien kääntäminen pari napsua löysemmälle totaalispartalaisesta tekemisestä parantaa lopulta suorituskykyä pitkällä aikavälillä.

    Meillä kullakin on kuitenkin se henkilökohtainen taso, mille pääseminen on jo kova juttu, mutta sen venyttäminen ylöspäin on sitten vielä aivan oma tarinansa. Ja monella se riman nostaminen ei enää onnistu siitä ylöspäin. Itse asiassa monen kollegan kohdalla siitä tasosta ylöspäin väkisin puskeminen on vain kostautunut erilaisina kremppoina ja kroonisena v*****ksena.

    Tsemiä Matti treeneihin ja muista juoksuhommissakin vaalia sitä ajamisen iloa. Sitä pitää olla, harrastuksiksihan näitä tehdään!

    VastaaPoista