Pohjekremppa haittaa PSM-kisoihin harjoittelua

Terwamaratonin jälkeen aloin lisätä harjoitusmäärää paikatakseni pitkän kisarupeaman aikana heikentynyttä peruskuntoa. Odottelin keskiviikkoon ennen ensimmäistä tehotreeniä joka oli 4x1500m/3' radalla. Tuo kulki vielä vähän nihkeästi mutta kuitenkin ihan kelvollisesti. Kaikki vedot alle viiteen minuuttiin. Tuntuipa tosi hyvältä tehdä ensimmäistä kunnon ratatreeniä ulkona. Neljänsadan metrin radan pitkät suorat ja loivat kaarteet sekä raitis ulkoilma tuntuvat tosi hyvältä talven ja kevään hallitreenien jälkeen. Vaan kelpaahan se toki juosta vetoloisia talvella hallissa sen sijaan, että liukastelisi ulkona.

Jossain vaiheessa viikkoa huomasin, että oikean jalan pohje on pahasti jumissa. Tuntuu kuin lihaksen yläosa olisi koko ajan pienessä krampissa. Juostessa tuo ei juuri vaivaa, etenkään kovemmilla vauhdeilla. Portaita laskeutuessa ja alamäkeen juostessa vähän enemmänkin. Ylipäätään kun nilkka on ojentuneena ja jalka kannattaa kehon painoa tuntuu vähän ikävältä.

Perjantaina herättelin kroppaan räjähtävyyttä tekemällä mäkisprinttejä Heinäpäässä. Tuossa varsinkin pohje oli ihan ok, kun varmaankaan nilkka ei ojennu samalla tavalla eikä iskutus ole yhtä kovaa kuin muuten. Kävin vielä lauantaiaamuna tykittelemässä 10x1000m/1' joka kulki jo paljon paremmin. Sen jälkeen otin muutaman rauhallisemman päivän juosten pelkästään oikein rauhallista vauhtia.

Koska pohkeen tilanne ei ole mennyt parempaan suuntaan päätin nyt antaa sen palautua pari päivää. Pieni tauko voi tehdä ihan hyvää muutenkin, sillä onhan takana tosiaan rankka kisarupeama ja heti perään melko tiukkaa määräharjoittelua. Mikäli pohje ei ota tointuakseen pitää alkaa miettiä lisää korjaavia toimenpiteitä. Voisihan sitä varmaankin käydä  tekemässä korvaavia treenejä pyörällä, mutta käytetään nyt tämä parin päivän lepo ensin hyödyksi.

Perin harmillista, että tässä vaiheessa tulee joku kremppa, mutta koskapa se sopiva hetki muka sitten olisi? Eipä sitä kuitenkaan mitään koneita olla ja sitäpaitsi tahtoo ne koneetkin hajota aina välillä.

Terwamaratonin 10 km

Tällä kertaa päästiin matkaan lähes ihanneolosuhteissa lämpötilan kiivettyä jo kaksinumeroisiin lukuihin. Reitti on nopea ja vaikka tuulta olikin jonkin verran puhuri kävi juuri otollisesta suunnasta tarjoten vastaista lähinnä ensimmäisille kilometreille. Muuten olimme joko sivutuulessa tai kohtalaisessa tuulensuojassa. Kilpakumppaneistakin löytyi sopivaa matkaseuraa minulle mukavaan juoksutahtiin joten hyvä kisa oli tiedossa. Sen verran kovia nimiäkin oli mukana ettei palkintosijoista kannattanut tänään haaveillakaan. Niinpä lähdin matkaan rennoin mielin hakemaan hyvää päätöstä pitkähkölle kilpailurupeamalle.

Alkuun paahdettiin Pikisaaressa ja Hietasaaressa pieneen vastatuuleen. Arttu ja Markku olivat karanneet, Kari pienen välin jälkeen kolmantena. Löysin paikkani pienessä ryhmässä muutama kymmenen metriä taaempana. Juoksin enimmäkseen selkien takana tuulensuojassa ja peesistä nauttien. En ole kovin hyvä ryhmässä juoksija, mutta tällä kertaa pyrin malttamaan mieleni ja nauttia kyydistä. Joitakin kertoja kävin porukan kärjessä, kun vauhti tuntui karkaavan niin kovaksi, että oli hankala roikkua perässä. Ajattelin että etummaisena on helppo rauhoittaa menoa omaan kuntoon sopivammaksi.

Viiden kilometrin tienoilla olin porukan kolmantena ja toisena juossut alkoi hiipua. Piti reagoida nopeasti ja ottaa paikka Ossin takana ettei peesi karkaa. Samassa tuli muutama terävämpi mutka, kun ylitettiin tolpilla eroteltu suojatie jossa ei päässyt vetämään viistosti tien toiselle puolen. Heti perään käännyttiin ysikymppinen ja reitti jatkui kohti Tuiran rantaa. Mulla oli vaikeuksia pysyä rytmissä mukana Ossin vetäessä mutkat nopeasti. Teki mieli jo vähän höllätä, mutta koitin kaivaa voimia ja puristaa vauhtia. Jos kyydistä putoaa, matkanteko muuttuu heti paljon vaikeammaksi.

Samassa aloin ihmetellä takaa kuuluvia sprinttiaskeleita ja sieltähän Tuomas tuli porukkaan mukaan. Olipa huikean kova temppu ottaa välikiri kun matkaa oli vielä kilometrikaupalla jäljellä. Olin koko ajan jojon päässä ja yhdeksännen kilometrin kohdalla kaverien selät alkoivat loitota. Kyllä siinä jo vähän tahtokin murtui kesken kaiken. Tiesin kuitenkin, että kohtalainen aika on luvassa kun ei pistä kävelyksi. Yritin vetää loppumatkan rennosti maaliin saakka. Lopulta maali tulikin hieman yllättävän nopeasti vastaan. Oletin, että kiertäisimme 300 m radalla, mutta matka loppuikin jo takasuoran keskelle. Tulin siis perille kuudentena ajassa 33'50 mikä on uusi maantiejuoksun 10 kilometrin ennätykseni. Pientä väsymystä jatkuvaan kilpailuun alkaa kuitenkin jo näkyä. Nyt on aika pistää vähäksi aikaa kilpailuvermeet kaapin perukalle ja keskittyä kehittäviin treeneihin.

Näillä näkymin seuraava kilpailu on sitten 18.6. juostava PSM-kisojen 5000 metriä Raatissa.

Rataraasto 10 000 m AM-kisat, Kempele

Olin laatinut arvosteluasteikon, jonka mukaan unelmajuoksulla pääsisin 32'45 ja hyvällä juoksulla alle 34'00. Kun luvassa oli kestävyysjuoksuun otolliset viisi astetta lämmintä ja kevyt tuulenvire ja tarjolla kovavauhtisia kilpakumppaneita tiesin, että nyt on ainekset hyvään juoksuun. Verrytellessä olo ei ihan priimaa ollut ja useamman viikon kilpailuputki tuntui alkaneen jo painaa. Takasuoralla paperilla kevyenoloinen puhuri tuntuikin aika voimakkaalta joten mikään itsestäänselvyys ennätyksen parantuminen ei tulisi olemaan.

Lähdettiin kiertämään rinkiä Nikkasen Markun johdossa. Markulta oli tilattu jänistystä Karille joka ottikin heti kakkospaikan. Minä asetuin jonoon kolmanneksi. Vauhti tuntui oikein mainiolle ja kellokin näytti suotuisia väliaikoja joten yritin malttaa mieleni ja olla tunkematta keulapaikalle hölmöilemään. Välillä Huusko kävi edessä mutta jostain syystä minun piti päästä takaisin kolmospaikalle. Jossain kahden tai kolmen kilometrin paikkeilla kova alkuvauhti oli kuitenkin mulle ilmeisesti liikaa, koska löysin itseni jonosta viidentenä IK Falkenin juoksijan takaa.

Vauhti oli vielä ihan hyvää, joskin kolmen kärki lähti loittonemaan. Muutaman kierroksen jälkeen vauhti vähän notkahti ja kuuluttajakin alkoi muistuttaa että olisi syytä tehdä vuoroin töitä tuulta vastaan joten ohitin Falkenin nuorukaisen ja yritin palauttaa vauhtia takaisin tavoitetasolle.

Olihan se armoton paluu todellisuuteen kun ensimmäisen kerran jouduin puskemaan itse tuulenhalkojana. Takasuoralla tuntui että pitää nojata ja ponnistella ihan reilusti päästäkseen yhtään eteenpäin. Etusuoralla sitten taas helpompaa. Lakkasin seuraamasta väliaikoja ja kierroslukuja kun tiesin, ettei minua oltu ohitettu vielä kierroksella. Asettauduin rytmiin jossa yritin lähinnä selviytyä takasuorista ja koittaa kiriä vauhtia etusuorilla ja kaarteissa. Tuntui että ennätys alittuisi melko varmasti mutta kovaa työtä se vaatisi.

Juuri ennen viimeiselle kierrokselle lähtöä Markku ohitti minut kierroksella maaliin tullessaan. Räpistelin maaliin sen mitä pystyin ja koitin tiristää loppuajasta pois viimeisetkin sekunnit mihin voimat riittäisi. Maaliin saavuin neljäntenä ajassa 33'08,2 joka alittaa vanhan ennätykseni 28 sekunnilla. Tuntui kyllä makealta palkinnolta parin kuivemman kauden jälkeen. Tuntuu hurjalta, että viime vuonna vielä lähellä näitä aikoja pohdiskelin koko touhun lopettamista pitkän sairastelun ja sen jälkeisen plantaarifaskiitin jälkeen. Tuo harjoittelukatkos kuitenkin auttoi järkeilemään harjoittelun ideologiaa uudelta pohjalta ja nykyään tulee kenties arvostettua kisaan tarvittavaa ponnistelua enemmän kuin ennen. Jos on täysillä yrittänyt, mutta epäonnistunut on parempi kunnioittaa tehtyä raastoa ja jättää itsensä soimaaminen kokonaan väliin.

Seuraavasta kisasta ei ole ihan varmuutta koska tuntuu, että alkaisi tehdä mieli jo harjoitellakin. Välttämättä kovin suuria tulosparannuksia ei kuitenkaan ole luvassa ja pitempi kilpailuputki alkaa sekin painaa. Katsotaan nyt, kyllähän tuo toisaalta olisi harmi jättää Terwakymppi väliin.

M12 km SM-maastot 2017, Vierumäki

Lähtöviiva täytettiin tuttuun tapaan leveänä rintamana ja tehtävänä oli löytää paikka ennen ensimmäistä mutkaa sopivasta kohtaa letkaa. Tiesin aiemman kokemuksen perusteella, että lähtö on todella kovavauhtinen ja siinä kannattaa pitää pää kylmänä. Matka on pitkä ja sitä on turha tehdä sietämättömän pitkäksi vetämällä ensimmäisen kierroksen aikana jalat itseltään alta. Jäinkin heti alussa melko taakse kun porukka rynni liikkeelle huimaa vauhtia.

Ensimmäisestä mutkasta käännyttiin hiekkatielle ja letkan perässä oli melko tuskallinen vetää sankkaan pölypilveen kun nelisenkymmentä juoksijaa sai kuivan hiekan liikkeelle. Palattiin onneksi tuota pikaa nurmialustalle jossa kierreltiin monen mutkan kautta. Reitillä oli monenlaista mukavaa jota ei oikeastaan etukäteen tajunnut. Pienet mäentöppyrät, tiukat mutkat, hiekkabunkkerin läpi juokseminen sekä heinäpaalien ylitykset rikkoivat rytmiä koko ajan joten tylsää hetkeä ei päässyt syntymään.

Pari vuotta sitten Imatralla juoksin Yrjö Pesosen peesissä kunnon kanttaukseen ja päin säikähdinkin kun näin Yrjön juoksevan taas muutama metri edessä. Jatkoin kuitenkin kohtuu rennolta tuntunutta juoksua. Jossain vaiheessa toisen kierroksen aikana meni ajantaju täysin sekaisin kun siitä eteenpäin ei ollut enää mitään käryä millä kierroksella ollaan menossa. Eipä siinä jäänyt minkäänlaiseen taktiikkaan mietittävää, kunhan pisteli menemään sen mitä uskalsi ja toivoi että jaksan maaliin saakka. Kyllä oli hirveää ja ihanaa.

Jossain vaiheessa ohitin Yrjön ja yritin pitää vauhtia perässä tulevan Tuomas Ahon tiputtaakseni. Ajattelin koko ajan että koska kärki ohittaa meidät kierroksella tai Tuomas karkaa. Ei ollut hajuakaan koska voisi yrittää alkaa kirimään vauhtia. Toisaalta en uskaltanut katsoa mittaristakaan paljon on juostu koska pelkäsin että matkaa olisi jäljellä aivan liian paljon ja juoksu olisi hidastunut aivan kävelyvauhdiksi. Lopulta Tuomas meni ohi ja hetken päästä myös Yrjö ohitti minut. Yritin oikeastaan koko loppumatkan saada heitä kiinni ja ajattelin että pakko painaa, kenties siitä edes jompikumpi katkeaa.

Eipä katkennut ja omakin katkeaminen alkoi olla todella lähellä. Onneksi viimein toimisijat päästivät minut piinasta ja ohjasivat maaliin vievälle reitille. Olin vähän allapäin koska luulin vetäneeni todella paljon huonomman ajan mitä olin lähtenyt tavoittelemaan. Hetken päästä kuitenkin Nisosen Antti tuli paikalle ja kertoi oman aikansa olleen päälle 44' ja olleensa kenties minuutin tai pari minua perässä. Uskomatonta, kuvittelin matkan vieneen minulta tyyliin 48'. Lopulta ajaksi paljastui 42'53 joka oli suurinpiirtein puolessaväliä etukäteen unelma-aikana pitämääni 42' alitusta ja hyvänä suorituksena pitämääni 44' aikaa. Sijoitukseni oli 32. Edellisen kerran Imatralla vuonna 2015 sijoitus oli 25. mutta olin kärkeä jäljessä 8'08 kun taas tällä kertaa eroa oli enää 5'34. Viime kädessä olen tulokseen ihan tyytyväinen, mutta oki Kalevan kisaunelmaa varten olisi hyvä löytää paikkansa top 20 sakista.

Seuraavaksi nähdäkseni 10 000 metrin Rataraasto Kempeleessä ensi lauantaina.