Tällä viikolla oli varmaankin viimeinen mahdollisuus iloitella kunnolla ennen parin viikon päästä olevaa Terwamaratonia. Olenkin päästänyt sisäisen maastojuoksijani irti todenteolla. Minusta ei taitaisi saada kovin kaksista suunnistajaa, koska heidän välttämänsä vihreäkin on tullut useaan otteeseen tutuksi ja jalat on kastuneet niin usein että aamuisin pitää tarkistaa onko varpaiden väliin kasvanut räpylöitä. Lenkkaritkin ovat mustuneet viimeistä paria myöten niin ettei alkuperäistä väriä tahdo erottaa.
Työmatkatkin onnistuvat yllättävän pitkälti asfalttia vältellen pienellä mietinnällä. Jouduin juoksemaan pyöräteitä pitkin viikon mittaan vain muutamia kilometrejä tässä lähellä keskustaa.
Koko viikon huipennus oli lauantaina juoksemani 26 km pitkä maastolenkki, jolla taitoin taivalta kymmenisen kilometriä vaikeakulkuista kelkkareittiä pitkin. Reitti oli pahimmillaan (tai parhaimmillaan) pelkkää suota, josta näkyi että tässä se ura talvella menee. Matkaa katkoi melko tiheään leveät ojat, joiden ylitys sujui harvoin vaivatta. Melkein aina täytyi etsiä ylityspaikkaa ja käyttää apuna kaatuneita puita ja muuta sellaista. Tuolla mudassa ja turpeessa rämpiminen oli yksi koko kevään hienoimmista ulkoiluhetkistä. Loppumatkasta oli pieniä pätkiä kuntorataakin, mutta onnistuin löytämään sopivia polkuja joiden avulla vältyin liian tasaiselta menolta. Siellä oli kuitenkin huomattavasti kuivempaa.
Viime viikkojen määrät ovat olleet 114 km, 138 km ja 160 km tällä viikolla. Nyt on syytä varmaan vähän höllätä harjoitusmäärää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.